Asiatko arkoja,
sisin riekaleina,
kuinka korjata,
vihreä, vehreä, pehmeä sammal kun kaiken kätkee,
sulkee kosteaan syleilyynsä.
Tunnustellen etsit kohtaa oikeaa,
mistä voisit rakennelman purkaa.
Pienen hennon vaikerruksen kuulet takaa sammalen,
sisin huutaa,
uskalla koskettaa,
niin hälvenee arkuus,
ovat asiat esillä paljaina,
kaukana arkuudestaan.
Vaikerrus sisimmän vaimenee,
hiljalleen se hymyilee,
illan harsoon kietoutuu,
arkuus unohtuu.
Siinä se seisoi, valkea pöllö räpylöissään, tuijottaen herkeämättä. Ojan toisella laidalla, vesi välissämme, kuolema katsomassa minua. Arvioiden se tuijotti päin, minä juoksin ja pyysin äitini katsomaan, jälkiä ei löytynyt.
Katselin kirjoista kuvaa pöllön näköisestä linnusta, jolla on räpylät - en löytänyt. Vuosiksi pelko unohtui, kunnes törmäsin lapsuuteni valkeaan lintuun. Muistikuva joka lipui ajatuksiini, täyttäen minut pelolla, kohtaloniko se minua silloin katseli niin kiinteästi?
Milloin näemme jälleen valkea pöllöni, milloin räpyläsi astelevat niin lähelle että tunnistan sinut? Vielä en tahtoisi lentää kanssasi taivaanrantaan, enhän ole vielä maalannut sitä kyllikseni.